Isää etsimässä

Kaksi nuoruutta on omaelämäkerrallinen romaani, jossa kerrotaan Tuula Levon ja hänen vanhempiensa tarina. Kirjailijan isän Onni Levon on otaksuttu kaatuneen aivan sodan viime vaiheissa, eikä isä ehtinyt nähdä tytärtään kuin yhden ainoan kerran.

Vartuttuaan tytär opiskelee yliopistossa, osallistuu 60-luvun vasemmistolaisiin rientoihin, ja alkaa vasta myöhemmin selvittää isänsä kohtaloa. Romaani alkaa aikuisen tyttären kysyessä äidiltään, millainen isä oli nuorena miehenä. Tästä lähtee liikkeelle tarina, joka takertuu ainakin allekirjoittaneen kurkkuun.

Inkeri-äidin tyttärelleen kertoma elämäntarina kantaa romaania kyllä sujuvasti eteenpäin, mutta aika ajoin imelä siirappisuus ottaa vallan. Onnin ja Inkerin seurustelu ja avioituminen kuvataan kauttaaltaan jotenkin liian auvoisena ja puhtoisena. Särmikkyys ja elämänmaku jäävät uupumaan.

Herää kysymys, onko kirjailija kuvannut vanhempansa liian hempein kuvin. Liekö aihe ollut kirjailijalle liian läheinen ja koskettava, jolloin se on muuttunut ideaaliseksi, liian harmoniseksi kertomukseksi.

Romaanin perimmäiseksi kompastuskiveksi muodostuu sen esitystapa, sillä se on merkillinen sekoitus paatoksellista isänmaallisuutta ja hempeää romantiikkaa. Isänmaallisuudessahan ei ole mitään pahaa, vaan kyse on tässä tapauksessa nimenomaan esitystavasta.

Romaanissa ajan henki tulee esiin vakavan yksitotisesti ja kuin jostain puolustusvoimain komentajan suusta. "Silloin kaikki muu on pientä, kun Suomen puolesta taistellaan", toteaa eräs mies istuessaan ryhdikkäänä ja miehekkäänä palvelukseenastumismääräys kädessään. Varmaan onkin, mutta onko se pakko näin paatoksellisesti esittää?

Lopputulos on yksinkertaisesti sanottuna hengetön ja veretön, siloiteltu ja elämänkerralisen kirjallisuuden kyseessä ollessa paradoksaalisesti epäuskottava. Väittäisin että todellisuus on huomattavasti monivivahteisempaa ja rosoisempaa.

Rauhanmarssien hetteikössä

Romaanin toisessa osassa käsitellään tyttären lapsuutta ja opiskeluvuosia. Lapsen isättömyys ja siihen liittyvien tunteiden herkkävaistoinen kuvaaminen on romaanin parasta antia.

Juuri kun romaani alkaa elää, kirjailija pudottaa lukijan maan pinnalle muistelemalla opettajaansa, joka antoi lasten kuunnella selostusta Hakulisen kuuluisasta 50 kilometrin voittohiihdosta. "On hyvin isänmaallinen teko voittaa hiihdon kuninkuusmatka, opettaja sanoi ja pyyhkäisi kämmenellään kyyneleen silmänurkastaan." Vakavuudesta on lyhyt matka naurettavuuteen.

60-luvun hengen mukaisesti vasemmistovetoinen yhteiskunnallinen osallistuminen oli muotia, ja niinpä päähenkilö tasapainoilee opiskeluvuotensa jossain rauhanmarssien ja ihmissuhteiden hetteikössä, joista jälkimmäistä vatvotaan kyllästymiseen asti. Isän kohtalo alkaa kiinnostaa vasta vuosia myöhemmin. Sota-arkistoista ja Sotavainajien Muiston Vaalimisyhdistyksestä löytyy tilannetta valaisevaa.

Romaanin lopussa tulee esille asioita joita olisi toivonut enemmänkin käsiteltävän. Tuska isättömyydestä nousee kunnolla pintaan vasta aivan viime metreillä. Näitä ristiriitoja olisi toivonut käsiteltävän asenteellisen jälkiviisauden sijasta.

Esa Tolppi (Hämeen Sanomat 7.11.2001)