![]() |
||||||
etusivu | biografia | kirjat | artikkelit ja arvostelut | suosikit | palaute | linkit |
Tuula LevoKaksi NuoruuttaTuula Levon (s. 1944) omaelämäkerrallinen romaani Kaksi nuoruutta on kirja suurille ikäluokille. Se kertoo kahdesta nuoruudesta, joiden välille kasvoi sukupolvien välinen kuilu. Levo kuvaa vanhempiensa nuoruutta jatkosodan aikana. Isä ehti nähdä tyttärensä Tuulan vain tämän ristiäisissä. Kannaksen suurhyökkäyksen jälkeen Inkerin kirjeet Onnille palautettiin. Tuulasta tuli sotaorpo. Tuula Levon oma nuoruus sijoittui 1960-luvulle, jolloin sodasta ei rauhanliikkeen vahvoina aikoina juuri puhuttu. Solidaarisuuttaan toisaalle osoittaneita opiskelijoita eivät kiinnostaneet suomalaiset veteraanit. Levo kuvaa romaaninsa taustaa näin: "Isäni Onni Levo katosi sodassa kesällä 1944. Äidistäni Inkeristä tuli leski tuskin täysi-ikäiseksi ehtineenä. Jäin orvoksi 42 päivän vanhana. Sopeuduin lapsena erikoisasemaani, mutta kouluiästä alkaen opin pitämään sotaorpouden omana tietonani. Epätietoisuus isän kohtalosta kyti mielessäni kuitenkin kaikki nämä vuosikymmenet. Opiskellessani 60-luvun Turussa ryhdyin ajan hengen mukaan rauhanliikkeeseen ja vasemmistolaisten ajatusten kannattajaksi. En edelleenkään tuonut ilmi sotaorpouttani, mutta aatemaailmani taustalla oli trauma, jonka isän menettäminen oli aiheuttanut. Elämäni suurin kysymys ei jättänyt minua rauhaan - päinvastoin. Koin välttämättömäksi ottaa selvää isästäni. Millainen tämä oli, mitä ominaisuuksia ja piirteitä olen häneltä saanut? Kyselin äidiltäni, haastattelin sukulaisiani, kävin Sota-arkistossa, luin sotaan liittyvää kirjallisuutta. Puolen vuoden kypsyttelyn jälkeen, heinäkuun 14. päivänä 2000, aloin kirjoittaa romaania isäni ja äitini lyhyeksi jääneestä tarinasta. Kuvittelin isäni eläväksi nuoreksi mieheksi, joka niin nuorena meni naimisiin niin nuoren äitni kanssa, tuli isäksi ja joutui sodan uhriksi. Ryhdyin muistelemaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Vanhempieni nuoruus ja omani olivat joka suhteessa erilaiset, vaikka ajallisesti eroa oli vain pari kolme vuosikymmentä. Samalla kun loin itselleni isän, minun piti pohtia millaiseksi olin kasvanut ilman häntä." Sotainvalidi 5/2001 |