etusivu biografia kirjat artikkelit ja arvostelut suosikit palaute linkit

Tuula Levo

Kaksi Nuoruutta

Tuula Levon (s. 1944) omaelmkerrallinen romaani Kaksi nuoruutta on kirja suurille ikluokille. Se kertoo kahdesta nuoruudesta, joiden vlille kasvoi sukupolvien vlinen kuilu.

Levo kuvaa vanhempiensa nuoruutta jatkosodan aikana. Is ehti nhd tyttrens Tuulan vain tmn ristiisiss. Kannaksen suurhykkyksen jlkeen Inkerin kirjeet Onnille palautettiin. Tuulasta tuli sotaorpo.

Tuula Levon oma nuoruus sijoittui 1960-luvulle, jolloin sodasta ei rauhanliikkeen vahvoina aikoina juuri puhuttu. Solidaarisuuttaan toisaalle osoittaneita opiskelijoita eivt kiinnostaneet suomalaiset veteraanit.

Levo kuvaa romaaninsa taustaa nin:

"Isni Onni Levo katosi sodassa kesll 1944. 훘distni Inkerist tuli leski tuskin tysi-ikiseksi ehtineen. Jin orvoksi 42 pivn vanhana. Sopeuduin lapsena erikoisasemaani, mutta kouluist alkaen opin pitm狎n sotaorpouden omana tietonani. Eptietoisuus isn kohtalosta kyti mielessni kuitenkin kaikki nm vuosikymmenet.

Opiskellessani 60-luvun Turussa ryhdyin ajan hengen mukaan rauhanliikkeeseen ja vasemmistolaisten ajatusten kannattajaksi. En edelleenk狎n tuonut ilmi sotaorpouttani, mutta aatemaailmani taustalla oli trauma, jonka isn menettminen oli aiheuttanut.

Elmni suurin kysymys ei jttnyt minua rauhaan - pinvastoin. Koin vlttmttmksi ottaa selv狎 isstni. Millainen tm oli, mit ominaisuuksia ja piirteit olen hnelt saanut?

Kyselin idiltni, haastattelin sukulaisiani, kvin Sota-arkistossa, luin sotaan liittyv狎 kirjallisuutta.

Puolen vuoden kypsyttelyn jlkeen, heinkuun 14. pivn 2000, aloin kirjoittaa romaania isni ja itini lyhyeksi j狎neest tarinasta.

Kuvittelin isni elvksi nuoreksi mieheksi, joka niin nuorena meni naimisiin niin nuoren itni kanssa, tuli isksi ja joutui sodan uhriksi. Ryhdyin muistelemaan omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Vanhempieni nuoruus ja omani olivat joka suhteessa erilaiset, vaikka ajallisesti eroa oli vain pari kolme vuosikymment.

Samalla kun loin itselleni isn, minun piti pohtia millaiseksi olin kasvanut ilman hnt."

Sotainvalidi 5/2001
© Tuula Levo