Sotavuodet ja rauhanliike:

Tuula Levo kuvaa kahta nuoruutta

Auralainen Tuula Levo jatkaa Neiti Soldanilla alkanutta kirjailijanuraansa aika lailla erityyppisellä, lähihistoriaan painottuvalla kirjalla "Kaksi nuoruutta". Uuden kirjan aihe on hyvin läheltä Tuulan omasta ja hänen äitinsä nuoruudesta. Kirjallaan Levo tuo myös uutta näkökulmaa suomalaisten sotavuosien kuvaukseen: aihetta käsitellään nyt sodassa orvoksi jääneen tytön näkökulmasta.

Tuula Levo on nähnyt isänsä vain kerran elämässään, ristiäisissään kaksiviikkoisena vauvana. Pian tämän jälkeen isä katosi Syvärin taisteluissa. Tuulan äiti Inkeri jäi leskeksi alle vuoden mittaisen avioliiton jälkeen. Nuoruusvuodet jäivät vähiin, kun vasta parikymppinen leski joutui sopeutumaan elämään yksinhuoltajana.

-Äitini Inkerin nuoruus jäi hyvin lyhyeksi, minun sitä vastoin pitkittyi yliopistoelämän pyörteissä, kuvaa Tuula Levo kirjan asetelmia. Kirjan ensimmäisessä, fiktiivisemmässä osassa Tuula kertoo äitinsä ja isänsä tarinaa, jonka hän on kirjailijan vapaudella muovannut paljolti äitinsä Inkeri Järvisen ja setänsä Reino Levon muistikuvien pohjalta.

Kirjan toisessa osassa Tuula Levo kuvaa omaa nuoruuttaan. Mukana on tietysti myös omiin ja äidin muistikuviin perustuvaa kuvausta Tuulan lapsuudesta sodanjälkeisessä pula-Suomessa, mutta osa keskittyy Tuulan yliopistovuosiin Turussa 1960 ja 70-luvuilla. Kirja päättyy aikoihin, jolloin Tuula aloittelee opettajanuraansa.

Unohdusta vastaan

-Aloitin tämän teoksen kirjoittamisen viime vuoden heinäkuun 14 päivä ja kirja ilmestyy ensi syyskuun alussa, Tuula Levo kertoi. Kirjan syntyhistoria on kuitenkin vanhempi.

-Puhuin asiasta viime vuoden tammikuussa oleessa luokkakokouksessani, mutta en silloinkaan tiennyt, että teen siitä kirjan, Tuula Levo kertoi. Tästä huolimatta hän laskee päätöksen kirjan tekemisestä juontuvan tavallaan edelliseen jouluaattoon. Silloin Tuula kävi äitinsä kanssa Pöytyällä isänsä haudalla, ja kun jään peittämää laattaa ei sankarihaudalla helposti edes erottanut, Tuulalle tuli vahva tunne siitä, että hänen isänsä elämäntarina on tallennettava jälkipolville ennen kuin se häviää kokonaan.

Aiheen käsittely oli raskasta Tuulalle, mutta myös hänen äidilleen. Inkeri Järvinen kertoi vasta kirjan tekoprosessin pakottaneen hänet työstämään uudelleen niitä tunteita, jotka nuori vaimo joutui kestämään kuultuaan, että hänen aviomiehensä on kadonnut sodassa eikä todennäköisesti ikinä palaa.

Inkeri oli työntänyt sotavuoden syvälle muistinsa uumeniin ja vasta romaanin kirjoittamiseen liittynyt muistelu avasi sen syvän murheen, joka mielen pohjalle oli jäänyt. Aikaisemmin Inkeri kieltäytyi puhumasta sodasta tai katsomasta siihen liittyviä elokuvia ja dokumentteja. Nyt, kun aihe on henkilökohtaisella tasolla käsitelty pohjia myöten, sotadokumenttejakin voi jo katsella.

Tuula Levo (vas.) katseli äitinsä Inkerin ja setänsä Reinon kanssa Inkerin ja Onnin kihlajaiskuvaa Pöytyältä.

Sunnuntaiavioliitto

-Se oli sellainen sunnuntaiavioliitto, Inkeri Järvinen muisteli. Aviopari ei ennättänyt lyhyen liittonsa aikana edes muuttaa yhteen asumaan. Tapaamiset olivat "yhtä sunnuntaita", niihin ei sisältynyt arkea eikä normaalin parisuhteen kiistoja. Niin Inkerin kuin Onnin veljen Reinonkin mukaan Onni tosin oli hyvin sopuisa ja seurallinen nuori mies, jonka kanssa riitaa ei syntynyt muutenkaan helposti.

Inkeri ja Onni tapasivat ennen sotaa, kun Inkeri oli myllymatkalla Riihikosken Vehnämyllyssä. Siellä työskennellyt Onni herätti tytön kiinnostuksen ja tunne oli molemminpuolinen. Nuorten seurustelu eteni kuitenkin varovaisesti ja he menivät kihloihin vasta elokuussa 1943, kun Onni oli lomalla rintamalta. Avioliitto solmittiin syyskuussa Inkerin 20-vuotispäivänä ja toukokuussa syntyi Tuula. Tuore isä pääsi lomalle lapsensa ristiäisiin, kun tyttö oli vasta kahden viikon ikäinen.

Muutama viikko ristiäisten jälkeen Inkerin Onnille lähettämät kirjeet alkoivat tulla takaisin, vastaanottajaa ei tavoitettu. Inkeri sai tiedon, että hänen miehensä katosi Syvärin taisteluissa 22. kesäkuuta.

Onnin isä kyseli sodan jälkeen lehti-ilmoituksella tietoja tämän katoamiseen liittyneistä olosuhteista. Rintamatoverilta tuolloin saatu selvitys tarkensi yksityiskohtia.

Korsu, jossa Onni Levo oli ryhmänsä kanssa ollut, jäi mottiin josta miehet poistuivat yksi kerrallaan, ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Onni antoi tuolloin oman lähtövuoronsa miehelle, jolla oli kaksi lasta. Ennenkuin Onni pääsi lähtemään, venäläinen tankki ajoi korsun päälle. Sen jälkeen Onnista ei ole kuultu.

Omaiset olivat pitkään toivossa, että hän olisi kuitenkin päätynyt vangiksi, mutta kun viimeiset isohkot vankierät vuonna 1949 palautettiin Suomeen, Onni ei ollut tässä joukossa. Viisi vuotta katoamisensa jälkeen Onni siunattiin Pöytyän sankarihautausmaahan.

Äitinsä Inkerin lisäksi Tuula Levo on kuullut isästään tämän nuoremmalta veljeltä. Reino Levo oli kuitenkin Onnia seitsemän vuotta nuorempi ja koska Onni lähti jo hyvin nuorena työelämään, veljesten yhteiset vuodet jäivät vähiin.

Onnin isä toimi kartanoissa pehtorina ja vaihtoi usein työpaikkaa, niinpä Riihikosken Vehnämyllystä ja sen omistajista muodostui nuorelle Onnille tavallaan uusi, pysyvämpi koti. Mylläri Veikko Rantasen vaimo Kaisa oli Onnin täti ja pariskunta piti Onnia tietyssä mielessä poikanaan. Inkeri Levon tavoin he odottivat häntä sodasta vielä monta vuotta sen päättymisen jälkeen.

Vaikka Tuula ja Inkeri ovat käyneet säännöllisesti Onnin haudalla ja hänestä on myös puhuttu, Tuula kertoi ennen kirjan tekoa torjuneensa mielestään kaikki sotaan liittyneet asiat. Vasta kirjottamiseen liittyneen taustatyön myötä hän tutustui Sota-arkistossa Onnin sotataipaleeseen aina rintama-alueen karttoja myöten.

Syyskuun alussa ilmestyvän kirjan kansi viestii sen kuvaamista vuosikymmenistä

Pitkä nuoruus

-Oli se kovaa aikaa, ajatteli, että jos voisi tyttärelleen parempaa tarjota, kuvasi Inkeri Järvinen leskeyden päättämän nuoreutensa jälkeisiä vuosia.

Siinä, missä Inkerin nuoruus jäi muutamaan vuoteen, Tuula Levolla se venyi. Kirjan toinen, Tuulan omiin muistikuviin pohjautuva osuus keskittyy tuohon 60- ja 70-luvun nuoruuteen opiskelijamaailmassa. Ajan hengen mukaan siihen kuului vahvasti myös vasemmistosävytteinen rauhanliike.

-Kirjan ensimmäisen osan kirjoittaminen oli minulle sittenkin helpompaa, koska se on fiktiivisempi. Toinen osa liittyy omiin muistoihini ja sen teko oli sellaista rämpimistä, Tuula kuvailee kirjoitusprosessia.

Vaikka Tuula opiskeluvuosinaan lähtikin mukaan vasemmistolaiseen rauhanliikkeeseen, äiti ja tytär eivät milloinkaan riidelleet tästä elämänkatsomuksesta.

-Tuula oli kasvatettu niin kurinalaisessa hengessä että ajattelin: töppäilkööt mitä töppäilee, ei se mitään pahoja kuitenkaan tee, Inkeri Järvinen kuvaili omia ajatuksiaan.

Vaikka Tuula olikin kohtalaisen aktiivisesti mukana opiskelijaliikkeessä ja mm. rauhanmarsseillla, hän ei milloinkaan liittynyt esimerkiksi Sadankomiteaan. Tuula ei kuulu niihin 60-lukulaisiin, jotka viime vuosikymmenellä suureen ääneen katuivat "menneitä hairahduksiaan", mutta tietyllä ironialla hän sanoo noita aikoja muistavansa.

Opiskelun jälkeen edessä oli työ opettajana. Noissa piireissä vasemmistolaiset ja rauhanliikkeen ajatukset eivät olleet isommin muodissa.

-On pötypuhetta, ettei noihin aikoihin olisi muka saanut tuoda esiin oikeistolaisia ajatuksia, kyllä niistä puhuttiin paljon ja aivan vapaasti, Levo puuskahtaa.

Oikeat nimet, kirjailijan vapaus

Kirjaa suunnitellessaan Tuula Levo keskusteli omaistensa kanssa siitäkin, käytetäänkö kirjassa henkilöiden oikeita nimiä. Koska Tuula halusi kertoa isästään tämän oikealla nimellä, myös sukulaisten nimet oli luontevaa säilyttää. Heidän lisäkseen kirjassa toki on puhtaasti fiktiivisiäkin henkilöitä ja keksityt hahmotkin ovat saattaneet saada jonkun olemassa olleen henkilön nimen.

-Aika "softia" kamaa tämä kuitenkin on, ei siitä pitäisi kenenkään pelihousujaan repiä, Tuula Levo kuvaa kirjaansa. Myös Inkeri Järvisen ja Reino Levon mielestä Tuula on kuvannut kirjansa päähenkilöitä tavalla, joka vastaa heidän muistikuviaan heistä.

Päivi Perkiö (Auranmaan Viikkolehti 17.8.2001)